Tekijä: kukkakunnari

Erilaiset elämäntilanteet ja monista muun muassa taloudellisista, sosiaalisista ja terveydellisistä tekijöistä johtuvat elämisen mahdollisuudet muodostavat yksilöllisiä olosuhteita, jotka sekä tukevat että haastavat ihmisten mielenterveyttä eri tavoin.

Kunnallisella päätöksenteolla vaikutetaan eritoten näihin kuntalaisten elämisen mahdollisuuksiin – kaikkien tekemiemme päätösten voidaan siis ajatella vaikuttavan kuntalaisten hyvinvointiin joko myönteisesti tai kielteisesti. Viimeistään koronapandemian aiheuttama lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden kriisiytyminen selkeästi tarpeen arvioida päätösten mielenterveysvaikutuksia sekä tarvittaessa varautua niihin ennalta.

Siksi jätänkin tämän illan Tampereen kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuustoaloitteen mielenterveysvaikutusten arvioinnista (MIVA) osana päätöksentekoa.

Valitettavan suuri osa mielenterveystyöhön käytetyistä rahoista menee nykyisellään ongelmien korjaamiseen. Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt ovat viime vuosina nousseet työkyvyttömyyseläkkeiden suurimmaksi yksittäiseksi perusteeksi ja mielenterveysongelmien on arvioitu aiheuttavan jopa yhdentoista miljardin laskun yhteiskunnalle vuosittain (OECD 2018). Arvioimalla ennalta kunnallisen päätöksenteon vaikutuksia kuntalaisten mielenterveydelle voimme välttää sekä inhimillistä kärsimystä että kasvavia kustannuksia.

Aloitteessani esitän, että Tampereen kaupunki ryhtyy tekemään päätöksenteon taustaksi systemaattisesti mielenterveysvaikutusten arvioinnin. Korostan myös, että mielenterveyden ongelmien suhteen erityisessä riskissä olevat – kuten köyhyydestä tai päihdeongelmista kärsivät, rasismia kokevat sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat tamperelaiset – on syytä ottaa arvioinnissa erikseen huomioon. Arviointi tulee nähdäkseni tehdä aina, kun on perusteita olettaa valmisteltavan päätöksen vaikuttavan kuntalaisten arkeen.

Mielenterveysvaikutusten arviointi on hyvää tiedolla johtamista: se helpottaa eri päätösvaihtoehtojen vertailua ja helpottaa resurssien suuntaamista siten, että toiminta on pitkällä tähtäimellä niin sosiaalisesti kuin taloudellisestikin kestävää.

Terminä mielenterveys tuo ajatuksiin ensimmäisenä mielen sairaudet. Hyvä mielenterveys ei kuitenkaan ole typistettävissä pelkkään mielen sairauksien puuttumiseen tai niiden löytyneeseen hoitotasapainoon: mielenterveys on sellainen hyvinvoinnin tila, jossa ihminen kykenee itselleen mielekkäällä tavalla elämään osana omaa ympäristöään.

Kykyymme niin ylläpitää mielemme hyvinvointia kuin myös tarvittaessa hoitaa sen pahoinvointia vaikuttavat monet elämisen yleiset ehdot, kuten käytettävissä olevat varat, ammattilaiset ja kommunikaation keinot sekä se, millaista kohtelua olemme tottuneet ympäristöltämme odottamaan. Näitä elämisen yleisiä ehtoja muovaavat esimerkiksi luokka, sukupuoli, fyysinen toimintakyky ja ihonväri.

Erilaiset risteävät huono-osaisuuden muodot – kuten köyhyys, päihdeongelmat, kodittomuus, työttömyys ja väkivalta – lisäävät vakavien mielenterveyden ongelmien kehittymisen riskiä. Mielenterveys on epätasa-arvoinen elämänalue kuitenkin myös vähemmän ilmeisillä tavoilla. Esimerkiksi erilaisiin vähemmistöihin kohdistettava viha ja ennakkoluuloisuus, vähäinen vaikutusvalta oman työn sisältöön tai yksipuoliset tunnetyön vastuut lisäävät mielenterveyteen kohdistuvia riskejä kasaamalla yksilöiden niskaan erilaisista epätasa-arvoista toisinaan kohtuuttomiakin kuormia.

Myös avuntarve eriarvoistaa

Kun mieli sitten järkkyy, saavutaan seuraavalle epätasa-arvon alueelle, nimittäin avun saamisen suohon. Julkista terveydenhuoltoa ja sairaanhoitoa resursoidaan pitkälti arvopohjaisesti – halutessaan poliittiset voimat voisivat päättää panostaa näihin alueisiin lain määräämää minimiä enemmän. Mutta kun lainaa ei haluta ottaa eikä veroja korottaa, saati nipistää tuumaakaan yksityisautoilun edellytyksistä, turvaudutaan olankohautteluun ja vasemmistolaisesta taikaseinästä vitsailuun.

Olkien kohahdellessa lieväasteiset mielenterveyden ongelmat muhivat, pahentuvat ja vaativat lopulta yhä kalliimpaa hoitoa – inhimillisistä kustannuksista puhumattakaan. Eikä tarpeenmukaisen hoidon kallistuessa tasa-arvo muuten varsinaisesti kasva.

Esimerkiksi psykoterapeuttipulasta kuulee puhuttavan usein. Pula on kieltämättä todellinen, mutta näyttää koskettavan pääasiassa syrjäseutujen asukkaita, julkisen puolen asiakkaita ja heitä, jotka tarvitsevat psykoterapiansa maksamiseksi Kelan tukea: omalla rahalla vastaanotolle pääsee hyvinkin nopeasti, etäyhteyksillä kauempaakin. Lisäksi pulaa vaikuttaa olevan muun muassa ruskeista psykoterapeuteista sekä vammaisista psykoterapeuteista. Jotakin kertoo myös se, että sateenkaarisensitiivisiä psykoterapeutteja listataan netissä erikseen.

Katse kohti rakenteita

Moni mielenterveyden järkkymisen ilmiö on lopulta varsin ymmärrettävä reaktio kohtuuttomiin olosuhteisiin. Näitä olosuhteita meidän on määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti muutettava. Muutostyöhön kuuluu oleellisesti eriarvoistavien rakenteiden purkaminen kaikilla hallinnon tasoilla sekä koulutuksessa. Vähemmistöt eivät kuulu riskialueelle, vaan mielenterveyden ammattilaisiksi. Avun kynnyksiä on madallettava aivan erityisesti siellä, missä riskit kasautuvat. Lisäksi tarvitsemme universaaleja seulonta- ja ohjausohjelmia, kuten itsemurhien ehkäisyohjelmaa.

Rakenteellisesta sosiaalityöstä puhuttiin omassa tuttavapiirissäni paljon vastikään vietettynä kansainvälisen sosiaalityön päivänä. Rakenteellisella sosiaalityöllä tarkoitetaan ilmiöihin keskittyvää analyyttista työtä, jonka tavoitteena on ennaltaehkäistä sosiaalisia ongelmia sekä kehittää niiden ratkaisemiseksi yhä parempia toimintatapoja. Mielenterveysalan ihmisenä tunsin niin innostuksen kuin kateudenkin puraisun: mitä kaikkea voisikaan olla nykyaikainen rakenteellinen mielenterveystyö?

Dosentti Marjo Romakkaniemi (2012) kiteyttää teoksen Reformin pirstaleet – Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen (toim. Helén, 2011) kirja-arviossaan:

 

Yhteiskunnallis-rakenteellinen mielenterveystyö on kadonnut

ja mielenterveyspalvelujärjestelmä on joutunut uusliberalismin koekentäksi.

 

On korkea aika kääntää katseet kohti rakenteita ja tehdä rakenteellisesta mielenterveystyöstä haluttu, arvostettu ja kunnianhimoisesti rahoitettu erityisala. Sitä odotellessa me politiikan ja mielenterveysalan ihmiset voimme – ja meidän täytyy – tehdä epävirallista rakenteellista mielenterveystyötä omissa verkostoissamme itseämme alati kouluttaen ja toisiamme tukien.

Abiturientit valmistautuvat parhaillaan ensi viikolla alkaviin ylioppilaskirjoituksiin. Aloittelevana koulupsykologina olen hyvin nopeasti oppinut kavahtamaan koko ylioppilaskirjoitusten konseptia. Osa työnkuvaani on se, että lukio- ja ammattikouluikäiset puhuvat minulle ahdistuneisuudestaan. Se on joskus aika kylmää kyytiä. Puheissa tuntuu toistuvan pelko siitä, että jos tekee yhdenkin virheliikkeen, pilaa oman tulevaisuutensa.

Ylioppilaskirjoituksiin ryhdytään nykyään valmistautumaan heti ensimmäisestä lukiovuodesta alkaen, sillä nyt ne määrittävät nuorten tulevaisuuden vieläkin vahvemmin kuin omina lukioaikoinani: leijonanosa yliopistojen opiskelijavalinnoista tapahtuu ylioppilaskokeiden perusteella. Harva lukion ekaluokkalainen tietää varmasti, mitä haluaa kirjoittaa, saati lukion jälkeen tehdä. Looginen ratkaisu on siis lukea kaikki mahdolliset lukujärjestykseen mahtuvat aineet – ja uupua.

Kuuntelen sujuvasti ihmisten traumakokemuksia, mutta puristavaa surua ja voimatonta kiukkua tunnen joka kerran, kun kuusitoistavuotias itkee minulle uupumustaan ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei kuitenkaan ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa.

Syyllisiä etsimässä

Aamulehdessä esiteltiin helmikuun puolella tilastotietoa tamperelaisnuorten kokemasta ahdistuneisuudesta. Kohtalaisesta tai vaikeasta ahdistuneisuudesta on vuonna 2019 kärsinyt joka kuudes tamperelainen lukion 1. ja 2. vuoden opiskelija. Varsinkin lukiolaisten kokema ahdistuneisuus on ollut maanlaajuinen trendi. Facebookin julkisessa Tampereen kuntapolitiikka -ryhmässä aihe herätti kuhinaa. Aikuisilla oli jälleen mielipiteitä: syyllistä etsittiin muun muassa sosiaalisesta mediasta ja liikunnan puutteesta sekä siitä, että vasemmistolaiset (kuulemma) haluavat korvata vanhemmuuden koulun henkilökunnalla.

Mitään yhtä kaiken selittävää syytä ilmiön taustalta tuskin voi erottaa. Yhden villin teorian voisin kuitenkin esittää. Mitä jos me aikuiset olemme pilanneet nuoruuden? Emme pelkästään lukiolaisilta, vaan kaikilta nuorilta?

Nuoruudesta on tullut liian kiinteä osa aikuisuutta ja yhteiskunnalliset kysymykset on asetettu liiaksi yksilöiden ratkottaviksi. Aikuiset ovat synnyttäneet uuvuttavan koulutuspolitiikan lisäksi ilmastokriisin ja luontokadon, joiden kohtaaminen on kerrassaan väistämätöntä. Nuoret ovat joutuneet poliittisten voimien luomaan tehokkuusmyllyyn, jossa jokainen valinta on osa suurempaa itsen kehittämisen ja tulevaisuuden rakentamisen projektia. Haahuilulle ei ole tilaa.

Rakas kanssa-aikuinen, tiesitkö tosiaan rippikouluikäisenä, mitä tahdot loppuelämältäsi?

En minäkään. Mutta nyt minä tahdon, että nuoruudesta tehdään jälleen haahuilun aikaa.

Entäs nyt?

Kuntapolitiikassa me emme voi muuttaa korkeakoulujen valintakriteereitä. Mutta me voimme kohdata omat nuoremme avoimesti ja käyttää voimaamme heidän hyväkseen kaikilla niillä pienillä ja suurilla alustoilla, jotka meillä on.

Me voimme päättää rakentaa kaupunkitilaa, joka sallii haahuilun – joka suorastaan kannustaa siihen! Me voimme päättää viedä valtavan määrän välittäviä aikuisia töihin niihin paikkoihin, joissa nuoret tahtovat haahuilla. Voimme päättää tehdä niin vakuuttavaa ja vaikuttavaa ympäristöpolitiikkaa, että nuortemme ei tarvitse nousta vuodesta toiseen barrikadeille ainakaan sen vuoksi. Voimme päättää rakentaa nuorten päihde- ja mielenterveyspalvelut sellaisiksi, että ne sietävät motivaatio-ongelmia, unohtelua, aikuisiin luottamisen vaikeutta ja sitä, että omaa parastaan on joskus valtavan hankala nähdä.

Me voimme yksinkertaisesti päättää, että tämä kaupunki on nuorten: että täällä he saavat oppia, erehtyä, vaikuttaa, olla turvassa ja tulla rakastetuiksi. Että täällä nuoret saavat aivan rauhassa haahuilla.

Kunta, seksityöntekijän koti

Seksityöstä ja seksityöntekijöistä puhuttaessa puhutaan useimmiten lainsäädännön tason asioista, kuten ihmiskaupasta ja työntekijöiden järjestäytymisestä. Kunnissa Suomen tuhannet seksityöntekijät ja seksin ostajat kuitenkin asuvat ja kuntien palveluita he käyttävät. Alkukuun uutiset saivatkin kuntapoliitikon pohtimaan sitä, millainen on nimenomaan kuntien suhde seksityöhön. Kysyin asiasta seksityöntekijä Isa Häkkiseltä, Tampereen kaupungin psykososiaalisen tuen palvelujohtaja Maritta Närheltä sekä asiantuntijajärjestö Pro-tukipisteen neuvonnasta.

 

Osa-aikaisesti seksityötä tekevä suomalaisopiskelija

ja paperiton ovat varsin eri asemassa.

 

Seksityöntekijät eivät ole homogeeninen ryhmä. Isa Häkkinen muistuttaa, että esimerkiksi osa-aikaisesti seksityötä tekevän suomalaisopiskelijan ja paperittoman asemat ovat keskenään varsin erilaiset. Kuntien palveluissa on siis oltava monipuolista ymmärrystä ja sensitiivinen työote. Avainasemassa ovat matalan kynnyksen palvelut, kuten neuvonta ja jo mainittu anonyymi seksitautitestaus. Myös ehkäisyvälineisiin tulisi olla pääsy kaikkein vähävaraisimmillakin.

Kansallisesti seksityöntekijöiden asemaa pyrkii parantamaan Pro-tukipiste. Nettisivujensa mukaan Pro-tukipiste on asiantuntijajärjestö, joka edistää seksi- ja erotiikka-alalla toimivien ihmisten sekä ihmiskaupan uhrien osallisuutta ja oikeuksia. Palvelujohtaja Maritta Närhen mukaan Tampereen kaupunki on säännöllisesti yhteydessä Pro-tukipisteen kanssa ja pyrkii osaltaan tukemaan sen paikallista toimintaa.

Tampereen kaupunki on vuonna 2020 myöntänyt Pro-tukipisteelle toiminta-avustusta 16 000 euroa. Närhi kertoo, että Pro-tukipiste pyrkii tavoittamaan seksityöntekijöitä muun muassa kaupungin pyörittämässä päihtyneiden päivätoimintakeskus Huoltsussa sekä asunnottomien yön tapahtumissa. Lisäksi järjestö tarjoaa asiantuntemustaan liittyen esimerkiksi ihmiskauppaan ja huumeisiin. Järjestöasiantuntijoiden jalkautuvan työn taloudellinen tukeminen lieneekin ehdottomasti yksi tehokkaimmista keinoista, joilla kunta voi tavoittaa ja tukea haavoittuvimmassa asemassa olevia seksityöntekijöitä.

Kuten kaikkia muitakin töitä tekevien kohdalla, myös seksityöntekijöiden kohdalla oleellinen kysymys on taloudellinen ja sosiaalinen asema. Mitä heikommassa asemassa on yhteiskunnassa, sitä suurempi riski on joutua hyväksikäytön ja väkivallan uhriksi. Siksi panostamalla kaikkien asukkaidensa elämisen mahdollisuuksiin kunnat voivat vaikuttaa myös seksityöntekijöiden hyvinvointiin.

 

Entä seksipalveluita ostavat kuntalaiset?

Myöskään seksipalvelujen asiakkaat eivät ole homogeeninen ryhmä. Kunnallisen henkilöstön osaamista tarvitaan erityisesti silloin, kun seksipalveluja haluaa ostaa ihminen, joka tarvitsee ostamiseen apua. Maritta Närhen mukaan Tampereen kaupungin vammaispalveluihin tulee harvoin kysymyksiä liittyen seksipalvelujen ostoon, ja osa palveluja haluavista on kohdannut työntekijöiden puolelta kielteisiä asenteita tai haluttomuutta auttaa ottamaan yhteyttä seksityöntekijään.

Isa Häkkisen mukaan haluttomuus avustaa yhteydenotossa voi liittyä pelkoon siitä, että tulee syytetyksi parittamisesta. Rikoslain mukaan parituksesta voidaan rangaista sitä, joka edistää olennaisesti seksuaalisen teon toteutumista välittämällä yhteystietoja, tai muutoin markkinoimalla tekoon ryhtymistä. Seksin ostajaa avustaessaan ei kuitenkaan Pro-tukipisteen neuvonnan mukaan voi syyllistyä rikokseen, vaan sitä varten tulisi esimerkiksi ohjata ostajia tietylle seksityöntekijälle provisiota vastaan. Avustettavaa saa myös auttaa etsimään netistä seksityöntekijöiden yhteystietoja.

 

Vain avustaessaan seksin ostajaa

henkilökohtainen avustaja

ei syyllisty rikokseen.

 

Toisaalta haluttomuus voi liittyä myös seksissä avustamiseen. Avustettuun seksiin kaupungilla tulisikin olla erikseen koulutettuja työntekijöitä. Työn sisältö kuitenkin sovitaan aina yhdessä työntekijän kanssa, eikä avustajaa kaikissa tapauksissa tarvita kuin esimerkiksi peseytymiseen – aina ei toki siihenkään.

Palvelujohtaja Maritta Närhen mukaan Tampereen kaupungin vammaispalveluissa on yksi seksuaalineuvojaksi ja -terapeutiksi koulutettu työntekijä. Tämä ei kuitenkaan ratkaise käytännön ongelmia, kuten sitä, mistä seksiä saa, jollei halukasta kumppania ole löytynyt – tai sitä, kuinka seksin harrastaminen käytännössä onnistuu, jos oma liikkuminen on hyvin rajoittunutta. Oleellista on se, että kunnan palveluissa ollaan tietoisia niin lainsäädännöllisistä haasteista kuin käytännön tarpeistakin, ja osataan keskitetysti neuvoa sekä työntekijöitä että asiakkaita.

Seksiala ei ole kuoleva ala: seksiä myydään ja ostetaan jatkossakin lukemattomissa suomalaiskunnissa. Kuntien tehtävä puolestaan on huolehtia jokaisen asukkaansa hyvinvoinnin edellytyksistä. Jotta tämä olisi mahdollista, on kunnissa tunnettava riittävän hyvin myös seksityöhön liittyvät erityiskysymykset. Tietoa voi onneksi ostaa järjestöiltä – kunhan vain luutuneet asenteet eivät ole sammuttamassa tiedonhalua.

 

---

 

Kuvassa allekirjoittanut seksityöntekijä Isa Häkkisen (oikealla) kanssa.

Alkuperäinen kuva Sanna-Maria Anttila.

Onko työväenluokkainen yhtä paljon ihminen kuin keski- tai yläluokkainen? Tai tarkemmin: onko työväenluokkaisella ihmisellä yhtä paljon mieltä kuin keski- tai yläluokkaisella?

Ilmeinen vastaus on (tai ainakin sen pitäisi olla) tietysti kyllä. Pro gradu -tutkielmani tulokset vihjaavat kuitenkin, että omista taustoistamme huolimatta saatamme olla taipuvaisia näkemään toiset ihmiset sitä mielellisempinä, mitä ylempään yhteiskuntaluokkaan he kuuluvat.

Mieli käsitetään toimijuutena – siis kykynä muun muassa kontrolloida omaa toimintaa sekä kommunikoida ja ymmärtää tunteita ja ajatuksia – sekä kokijuutena – eli kykynä tuntea esimerkiksi halua, nälkää tai pelkoa. Toisen epäinhimillinen kohtelu tulee sitä helpommaksi, mitä vähemmän mieltä hänessä havaitaan.

Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että kaikkein matalimpiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien toimijuus ja kokijuus ovat riskissä tulla heikommin tunnistetuiksi kuin ylempiin luokkiin kuuluvien toimijuus ja kokijuus. Käytännössä tämän riskin huomioiminen on tärkeää varsinkin tilanteissa, joissa ylempiin luokkiin kuuluvat tekevät alempiin luokkiin kuuluvien elämää koskevia päätöksiä. Tällöin mielen havaitsemista voi olla tärkeää motivoida ohjaamalla aktiivisesti erilaisten näkökulmien ottamiseen.

Tutkimustulosten luotettavuuteen, yleistettävyyteen sekä merkitykseen paneudutaan tarkemmin työn loppuosassa. Yhden johtopäätöksen voin tässä kuitenkin tehdä:

Me tarvitsemme päättäjiä, jotka ovat valmiita kohtaamaan ja haastamaan oman ajattelunsa vinoumat sekä tekemään jokaisen ihmisen toimijuutta ja kokijuutta kunnioittavaa politiikkaa näistä vinoumista huolimatta. Ja me tarvitsemme sellaista tiedolla johtamisen kulttuuria, jossa ymmärretään myös sitä, kuinka me ihmiset tietoa käsittelemme.

Kiitos henkisestä ja tietoteknisestä tuesta koodaava sosiologi Juho Karvinen, luokkakeskusteluista ja kirjalainoista sosiologian professori Harri Melin, ohjauksesta psykologian professori Jari Hietanen ja toisen tarkastajan panoksesta psykologian professori Kalevi Korpela.

Työ on saanut arvosanan kiitettävä ja sen pääsee lukemaan täältä.

Artikkelikuva Annie Spratt / Unsplash

Kuntavaaleissa kiinnostus kääntyy – ja sen tuleekin kääntyä – kohti nuorisoa. Puoluetoimistoilla mietitään, kuinka saataisiin nuoria ehdokkaita ja äänestäjiä. Ehdokkaat miettivät, kuinka he voisivat tavoittaa ja puhutella nuoria. Nuorille suunnatut vaalikoneet täyttyvät vastaajista, jotka kaikki tuntuvat pitävän tärkeänä sitä, että nuorten ääni tulee kuuluviin päätöksenteossa, että nuoret pääsevät itse vaikuttamaan asioihin ja että nuoret haluavat myös aikuisina asua juuri siinä kunnassa, jossa sattuvat vaalien aikaan asumaan ja äänestämään. Ja tämä kaikki on tietysti hienoa.

Olen itsekin työntänyt lusikkani nuorisosoppaan. En ehkä yritä niinkään profiloitua nuorten ehdokkaana (kovin mielelläni kyllä profiloituisin, mutta tarvitsisin alkajaisiksi muun muassa aika monta somekurssia), vaan koetan puhua ensisijaisesti sellaisille aikuisille, jotka välittävät nuorten hyvinvoinnista. Koetan puhua nuorten mielenterveydestä ja siitä, kuinka pelkillä korjaavilla palveluilla ei vastata nuorten ongelmiin. Koetan puhua nuorten oikeuksista ja aikuisten velvollisuuksista.

Yksi perustavimmista nuorten oikeuksista on – tai ainakin tulisi olla – oikeus luottaa tulevaisuuteen. Ilmastokriisin aikakaudella tämä luottamus on kuitenkin vaakalaudalla. Samalla vaakalaudalle asettuu luottamus aikuisiin: aikovatko nämä tosiaankin jättää meidän ratkaistavaksemme kriisin, jota emme ole itse aiheuttaneet? Eivätkö he ymmärrä, että kun me olemme valtaeliitti-iässä, on jo liian myöhäistä? Ilmastonmuutokseen liittyvää turvattomuutta kokee valtaosa suomalaisnuorista. Ilmastoahdistukseen liittyy epätoivoa, turvattomuutta ja pettymystä – tunteita, joihin ja joiden juurisyihin on suhtauduttava vakavasti.

Eräiden tahojen mukaan nuorten ilmastoahdistuksen todellinen aiheuttaja on ”vihervasemmistolainen ilmastopelottelu”. Nämä tahot haluavat lakaista ilmastokriisin maton alle ja kenties kääntää omankin katseensa siitä, mitä on tapahtumassa ja mitä on välttämätöntä tehdä. He puhuttelevat nuoria kuin painajaista nähnyttä pientä lasta: ei ole mitään hätää, se ei ole todellista, laita vain silmät takaisin kiinni. Mutta ei lapsenkaan pelko katoa vain puristamalla luomia tiukasti toisiaan vasten – ei ainakaan,  jos hätä onkin todellinen, eikä aikuisista näytä olevan suojelijoiksi.

Toiminta lievittää ahdistusta. Jotta nuoret aktivoituisivat toimimaan ilmaston puolesta, he tarvitsevat ilmastotoivoa: toivoa siitä, että pahimmat uhkakuvat ovat vielä torjuttavissa. Psykologian kandidaatti Julia Sangervo on erinomaisessa pro gradu -tutkielmassaan havainnut, että ilmastoahdistus yhdistettynä ilmastotoivoon – siis erityisesti näiden molempien tunteiden yhtäaikainen esiintyminen – ruokkii ilmastotekoja. Jotta nuoret voisivat kokea tätä elintärkeää ilmastotoivoa, on aikuisten oltava etulinjassa, tehtävä konkreettisia ja jatkuvia tekoja ilmastokriisin hillitsemiseksi ja toisaalta siihen varautumiseksi. Nuorille on oltava ilmastotyössä aktiivisen vaikuttajan paikka, mutta aikuisten on oltava vastuussa.

Kun siis seuraavaksi kuulet jonkun kampanjoivan nuorten hyvinvoinnin puolesta, kysy, kuinka sitoutunut ehdokas on radikaaleihinkin ilmastotoimiin. Suhtautuminen ilmastoahdistukseen ja sen juurisyihin kertoo paljon siitä, kuinka nuorten tulevaisuus, toivo ja mielenterveys todellisuudessa ehdokkaan ajattelua hetkauttavat. Oman ehdokkaan valinnalla voit suoraan vaikuttaa nuorten tulevaisuususkoon.