Ammatinvalintakysymyksiä ovat esimerkiksi se, joutuuko työssä olemaan tekemisissä eritteiden, kuoleman tai piikkien kanssa tai se, täytyykö tehdä vuorotyötä. Työn sietämättömäksi käyvä kuormittavuus sen sijaan ei ole ammatinvalintakysymys – se on rakenteellinen ja poliittinen kysymys.
Voin vain arvailla, mistä kumpuaa Tampereen kaupungin hoitotyön päällikkö Birgit Aikion tarve huomauttaa hoitotyön kuormittavuuden olevan ”ammatinvalintakysymys”, kun häneltä tiedustellaan ajatuksia liittyen hoitoalan henkilöstöpulaan (Aamulehti 31.10.2021). Aikio päätyy myös vihjailemaan, että hoitajien kokeman kiireen taustalla voisi olla ”sellaista, jonka voisi pienillä asioilla tehdä helpommin” – eli omaa syytä. Oli syy lausunnolle mikä tahansa, Aikio onnistuu valitettavasti antamaan sellaisen vaikutelman, että hoitajien ahdinko ei päällikkötasolla erityisemmin hetkauta.
Hoitotyön kuormittavuuteen vaikuttaa moni asia, kuten liian pieni palkka, perehdyttämiseen ja suoraan hoitotyöhön liittymättömien tehtävien hoitamiseen kuluva aika sekä työkavereiden puute. Kun tekijöitä ei ole riittävästi, paine työpaikalla kasvaa, ihmiset stressaantuvat ja lopulta uupuvat ja näin tekijät vähentyvät entisestään. Tämä on kierre, jota ei katkaista neuvomalla alentuvasti hoitajia asennoitumaan niin, että kestämätön kuormitus nyt vain kuuluu omaan työhön.
Kierre katkaistaan ainoastaan laittamalla hoitoalan palkkaus ja työolot kuntoon. Ihmisiä saa houkuteltua alalle vain tekemällä alasta houkuttelevan. Mikään määrä kutsumusta ei riitä, jos työn käytännöt syövät ihmisiä. Sillä aikaa, kun työmarkkinaosapuolet käyvät omia kamppailujaan, on poliittisten voimien ja hallinnon ymmärrettävä, että meidän ”ammatinvalintakysymyksemme” on huolehtia palveluista – ja että se edellyttää henkilöstöstä huolehtimista.