Kukka Kunnari
vasemmisto.fi -sivustolle
vasemmisto logo
09.03.2021

Nuoruudesta on tehtävä jälleen haahuilun aikaa

Abiturientit valmistautuvat parhaillaan ensi viikolla alkaviin ylioppilaskirjoituksiin. Aloittelevana koulupsykologina olen hyvin nopeasti oppinut kavahtamaan koko ylioppilaskirjoitusten konseptia. Osa työnkuvaani on se, että lukio- ja ammattikouluikäiset puhuvat minulle ahdistuneisuudestaan. Se on joskus aika kylmää kyytiä. Puheissa tuntuu toistuvan pelko siitä, että jos tekee yhdenkin virheliikkeen, pilaa oman tulevaisuutensa.

Ylioppilaskirjoituksiin ryhdytään nykyään valmistautumaan heti ensimmäisestä lukiovuodesta alkaen, sillä nyt ne määrittävät nuorten tulevaisuuden vieläkin vahvemmin kuin omina lukioaikoinani: leijonanosa yliopistojen opiskelijavalinnoista tapahtuu ylioppilaskokeiden perusteella. Harva lukion ekaluokkalainen tietää varmasti, mitä haluaa kirjoittaa, saati lukion jälkeen tehdä. Looginen ratkaisu on siis lukea kaikki mahdolliset lukujärjestykseen mahtuvat aineet – ja uupua.

Kuuntelen sujuvasti ihmisten traumakokemuksia, mutta puristavaa surua ja voimatonta kiukkua tunnen joka kerran, kun kuusitoistavuotias itkee minulle uupumustaan ja toteaa samaan hengenvetoon, ettei kuitenkaan ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa.

Syyllisiä etsimässä

Aamulehdessä esiteltiin helmikuun puolella tilastotietoa tamperelaisnuorten kokemasta ahdistuneisuudesta. Kohtalaisesta tai vaikeasta ahdistuneisuudesta on vuonna 2019 kärsinyt joka kuudes tamperelainen lukion 1. ja 2. vuoden opiskelija. Varsinkin lukiolaisten kokema ahdistuneisuus on ollut maanlaajuinen trendi. Facebookin julkisessa Tampereen kuntapolitiikka -ryhmässä aihe herätti kuhinaa. Aikuisilla oli jälleen mielipiteitä: syyllistä etsittiin muun muassa sosiaalisesta mediasta ja liikunnan puutteesta sekä siitä, että vasemmistolaiset (kuulemma) haluavat korvata vanhemmuuden koulun henkilökunnalla.

Mitään yhtä kaiken selittävää syytä ilmiön taustalta tuskin voi erottaa. Yhden villin teorian voisin kuitenkin esittää. Mitä jos me aikuiset olemme pilanneet nuoruuden? Emme pelkästään lukiolaisilta, vaan kaikilta nuorilta?

Nuoruudesta on tullut liian kiinteä osa aikuisuutta ja yhteiskunnalliset kysymykset on asetettu liiaksi yksilöiden ratkottaviksi. Aikuiset ovat synnyttäneet uuvuttavan koulutuspolitiikan lisäksi ilmastokriisin ja luontokadon, joiden kohtaaminen on kerrassaan väistämätöntä. Nuoret ovat joutuneet poliittisten voimien luomaan tehokkuusmyllyyn, jossa jokainen valinta on osa suurempaa itsen kehittämisen ja tulevaisuuden rakentamisen projektia. Haahuilulle ei ole tilaa.

Rakas kanssa-aikuinen, tiesitkö tosiaan rippikouluikäisenä, mitä tahdot loppuelämältäsi?

En minäkään. Mutta nyt minä tahdon, että nuoruudesta tehdään jälleen haahuilun aikaa.

Entäs nyt?

Kuntapolitiikassa me emme voi muuttaa korkeakoulujen valintakriteereitä. Mutta me voimme kohdata omat nuoremme avoimesti ja käyttää voimaamme heidän hyväkseen kaikilla niillä pienillä ja suurilla alustoilla, jotka meillä on.

Me voimme päättää rakentaa kaupunkitilaa, joka sallii haahuilun – joka suorastaan kannustaa siihen! Me voimme päättää viedä valtavan määrän välittäviä aikuisia töihin niihin paikkoihin, joissa nuoret tahtovat haahuilla. Voimme päättää tehdä niin vakuuttavaa ja vaikuttavaa ympäristöpolitiikkaa, että nuortemme ei tarvitse nousta vuodesta toiseen barrikadeille ainakaan sen vuoksi. Voimme päättää rakentaa nuorten päihde- ja mielenterveyspalvelut sellaisiksi, että ne sietävät motivaatio-ongelmia, unohtelua, aikuisiin luottamisen vaikeutta ja sitä, että omaa parastaan on joskus valtavan hankala nähdä.

Me voimme yksinkertaisesti päättää, että tämä kaupunki on nuorten: että täällä he saavat oppia, erehtyä, vaikuttaa, olla turvassa ja tulla rakastetuiksi. Että täällä nuoret saavat aivan rauhassa haahuilla.

Takaisin etusivulle