Kukka Kunnari
vasemmisto.fi -sivustolle
vasemmisto logo
12.02.2021

Vaaleista ja tunteista

Olisiko teillä hetki aikaa puhua tunteista? Nimittäin politiikkaan – ja erityisesti vaaleihin – liittyvistä tunteista. Olen tehnyt niistä muutaman henkilökohtaisen huomion.

Esimerkiksi, että yllättävän usein sitä koettaa selittää oman tunteensa pois tarpeettomana tai järjenvastaisena. Ohittaa ehdokassopimusta allekirjoittaessaan rintaa etäisesti painavan huolen, koska on muiden mukana vakuutellut itselleen, että tällä kertaa tehdään kampanjaa ”ihan omien voimavarojen mukaan”. Soimaa itseään tuntiessaan kateutta, kun kaveri saa ansaittua huomiota kirjoitettuaan juuri siitä aiheesta, josta haluaisi itse osata kirjoittaa. Koska eihän vaaleissa minusta ole kyse, vaan yhteisestä hyvästä!

Ja että vaikka menestystä toivoo, samaan aikaan ahdistaa näkyä. Pelottaa, että pidetään itserakkaana, pyrkyrinä, huomionhakuisena. Kuka tuokin kuvittelee olevansa? Tuntuu epämiellyttävältä olla mainoskuvissa: haluaisi samaan aikaan näyttää niissä hyvältä ja kuitenkin kritisoida politiikan ulkonäkökeskeisyyttä. Tuntuu epämiellyttävältä mainostaa omia tekstejään: tämäkin on ajateltu ja kirjoitettu toisaalla niin paljon paremmin. Ja mitä jos vastaanotto on olematon, huono, ehkä jopa julma? Ja sitten nolottaa: ei tässä voi vain pysytellä mukavuusalueellaan, koska eihän vaaleissa minusta ole kyse, vaan…

Argh!

Olisiko sittenkään niin paha, jos pysähtyisi näiden tunteiden äärelle ja kuuntelisi, mitä ne koettavat kertoa? Ehkä vaaliteemat ovat itselle niin tärkeitä, että riski omien voimavarojen ylittämisestä on todellinen? Ehkä huomiota vaille jääminen on ollut toistuva kokemus? Ehkä vaalimenestys – tai siis sen puute – pelottaa, koska on tottunut laskemaan ihmisarvonsa suoritusten määrässä? Ehkä palautetta pelkää ihan aiheesta, se kun voi olla melkein mitä tahansa? Voisiko tämä olla jaettu kokemus ja voisiko sitä jotenkin auttaa?

Olen myös huomannut, että toinen kerta ehdolla tuntuu paljon ensimmäistä vaikeammalta. Työstä on tullut rakas ja halu vaikuttaa on vain kasvanut. Nyt ei voi vain lähteä ”kokeilemaan, millaista tämä on” – mieleen puskee väkisinkin ajatus, että edelliskerran äänimäärän alittaminen olisi noloa, osoitus siitä, että minuun ollaan pettyneitä. Se kuuluisa yhteinen potti ja oma itsetunto kamppailevat tärkeysjärjestyksestä – ja se hävettää. Kun ei edelleenkään ole kyse minusta!

Mutta niin se nyt vain on, että vaikka tätä tehdään yhteisen hyvän vuoksi, niin pelissä ovat myös ihan oikeiden yksilöiden ihan oikeat tunteet. Kyllähän jokainen tietää, että äänimäärän takana on monta muuttujaa. Tieto ei kuitenkaan suojele tunteilta. Eikä tarvitsekaan. Tunteet kertovat siitä, mikä meille on merkityksellistä.

Kevään 2021 kuntavaaleissa muuten aivan oman mausteensa soppaan tuo ystävämme koronakriisi.

Klisee kuuluu, että vaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Muistan etäisesti, että edellisiä vaaleja puuhatessa on saattanut siltä tuntuakin. Nyt kampanjoidessa lausahdus tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä: suurin osa siitä, mikä tekee vaaleista ihmisen parasta aikaa, loistaa poissaolollaan.

Etäkoulutuksissa, etäkokouksissa ja etäyhteyden välityksellä vietetyissä kampanja-avauksissa mennään suoraan asiaan ja sitten toiseen. Polveilevat, kevyet ja raskaammatkin vertaiskeskustelut, kuulumisten vaihdot ja oluelle lähdöt, ne kaikki puuttuvat. Puuttuvat toritelttailut ja kiihkeät keskustelut kuntalaisten kanssa, vaalibileet ja kaulakkain otetut riemukkaat yhteiskuvat. Taitavat jäädä pitämättä myös vaalivalvojaiset. Kuka sitten halaa, kun on aika onnitella tai lohduttaa?

Ei, ei tätä kukaan bileiden vuoksi tee. Mutta ihminen tarvitsee toista yhtä kaikki.

Olen puuhastellut tulevien kuntavaalien parissa suunnilleen viime kesästä saakka. Niin moneen kuukauteen mahtuu aika paljon heitteleviä tunteita, joita ei ole ainakaan henkilökohtainen elämäni päässyt tasapainottamaan: lapsi aloitti esikoulun, minä puolestani aloitin koulupsykologin työt keskellä koulun poikkeusarkea ja viimeistelin töiden ohella gradun. Välillä olen ajatellut, etten pysty eikä minusta ole mitään hyötyä.

Ja sitten olen kääntynyt toisten puoleen ja muistanut, että näitä samoja tunteita käydään läpi kaikkialla ympärilläni. Olen muistanut, että asiat muuttuvat kevyemmiksi ja asettuvat mittasuhteisiin, kun ne jakaa toisten kanssa. Se on vain unohtunut, kun olemme näinä poikkeusaikoina joutuneet olemaan hieman enemmän saaria. Mutta saariksi emme koskaan todella tule – onneksi.

Muistetaan puhua tunteista.

Takaisin etusivulle