Kuntavaaleissa kiinnostus kääntyy – ja sen tuleekin kääntyä – kohti nuorisoa. Puoluetoimistoilla mietitään, kuinka saataisiin nuoria ehdokkaita ja äänestäjiä. Ehdokkaat miettivät, kuinka he voisivat tavoittaa ja puhutella nuoria. Nuorille suunnatut vaalikoneet täyttyvät vastaajista, jotka kaikki tuntuvat pitävän tärkeänä sitä, että nuorten ääni tulee kuuluviin päätöksenteossa, että nuoret pääsevät itse vaikuttamaan asioihin ja että nuoret haluavat myös aikuisina asua juuri siinä kunnassa, jossa sattuvat vaalien aikaan asumaan ja äänestämään. Ja tämä kaikki on tietysti hienoa.
Olen itsekin työntänyt lusikkani nuorisosoppaan. En ehkä yritä niinkään profiloitua nuorten ehdokkaana (kovin mielelläni kyllä profiloituisin, mutta tarvitsisin alkajaisiksi muun muassa aika monta somekurssia), vaan koetan puhua ensisijaisesti sellaisille aikuisille, jotka välittävät nuorten hyvinvoinnista. Koetan puhua nuorten mielenterveydestä ja siitä, kuinka pelkillä korjaavilla palveluilla ei vastata nuorten ongelmiin. Koetan puhua nuorten oikeuksista ja aikuisten velvollisuuksista.
Yksi perustavimmista nuorten oikeuksista on – tai ainakin tulisi olla – oikeus luottaa tulevaisuuteen. Ilmastokriisin aikakaudella tämä luottamus on kuitenkin vaakalaudalla. Samalla vaakalaudalle asettuu luottamus aikuisiin: aikovatko nämä tosiaankin jättää meidän ratkaistavaksemme kriisin, jota emme ole itse aiheuttaneet? Eivätkö he ymmärrä, että kun me olemme valtaeliitti-iässä, on jo liian myöhäistä? Ilmastonmuutokseen liittyvää turvattomuutta kokee valtaosa suomalaisnuorista. Ilmastoahdistukseen liittyy epätoivoa, turvattomuutta ja pettymystä – tunteita, joihin ja joiden juurisyihin on suhtauduttava vakavasti.
Eräiden tahojen mukaan nuorten ilmastoahdistuksen todellinen aiheuttaja on ”vihervasemmistolainen ilmastopelottelu”. Nämä tahot haluavat lakaista ilmastokriisin maton alle ja kenties kääntää omankin katseensa siitä, mitä on tapahtumassa ja mitä on välttämätöntä tehdä. He puhuttelevat nuoria kuin painajaista nähnyttä pientä lasta: ei ole mitään hätää, se ei ole todellista, laita vain silmät takaisin kiinni. Mutta ei lapsenkaan pelko katoa vain puristamalla luomia tiukasti toisiaan vasten – ei ainakaan, jos hätä onkin todellinen, eikä aikuisista näytä olevan suojelijoiksi.
Toiminta lievittää ahdistusta. Jotta nuoret aktivoituisivat toimimaan ilmaston puolesta, he tarvitsevat ilmastotoivoa: toivoa siitä, että pahimmat uhkakuvat ovat vielä torjuttavissa. Psykologian kandidaatti Julia Sangervo on erinomaisessa pro gradu -tutkielmassaan havainnut, että ilmastoahdistus yhdistettynä ilmastotoivoon – siis erityisesti näiden molempien tunteiden yhtäaikainen esiintyminen – ruokkii ilmastotekoja. Jotta nuoret voisivat kokea tätä elintärkeää ilmastotoivoa, on aikuisten oltava etulinjassa, tehtävä konkreettisia ja jatkuvia tekoja ilmastokriisin hillitsemiseksi ja toisaalta siihen varautumiseksi. Nuorille on oltava ilmastotyössä aktiivisen vaikuttajan paikka, mutta aikuisten on oltava vastuussa.
Kun siis seuraavaksi kuulet jonkun kampanjoivan nuorten hyvinvoinnin puolesta, kysy, kuinka sitoutunut ehdokas on radikaaleihinkin ilmastotoimiin. Suhtautuminen ilmastoahdistukseen ja sen juurisyihin kertoo paljon siitä, kuinka nuorten tulevaisuus, toivo ja mielenterveys todellisuudessa ehdokkaan ajattelua hetkauttavat. Oman ehdokkaan valinnalla voit suoraan vaikuttaa nuorten tulevaisuususkoon.